Aika Karu tyttö!

Karu (Quasi Bachelorette) kävi tänään luonnetestissä Rovaniemellä vähän ex-tempore, eilen sain kuulla että siellä on peruutuspaikka ja kun toiselle omistajallekin kävi, niin tänään mentiin jännittämään. Tuomareina Leena Berg (uusi tuttavuus) ja Jari Keinänen, ei siis ainakaan luvassa turhia irtopisteitä.

Videos below are from Karu's (Quasi Bachelorette) character test. Enjoy! She did great, had nice amount of points all together (+221) beeing secure to shots. 

Onnistuin pätkimään videot tosi moneen osaan, mutta tässäpä niitä siis:

Leikittäminen ja kelkka osittain:

Loppukelkka:

Uhkailu:

Luoksetulo:  

Haalari & tynnyri:

Seinä (ja ampumiset, jotka peittyvät hienosti ainoan edessä olevan esteen taakse. Ei se kuulemma hetkahtanut mihkään suuntaan ammuttaessa, tyylillä "kuuro".)

 Palaute

Tässäpä osa-alueet:

Toimintakyky +1 kohtuullinen
Terävyys +1 pieni ilman jäljellejäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +1 pieni
Taisteluhalu +2 kohtuullinen
Hermorakenne +2 tasapainoinen
Temperamentti +3 vilkas
Kovuus +3 kohtuullisen kova
Luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laiukauspelottomuus +++ laukausvarma
Lopputulos +221p

- Erityisen onnellinen olen hermorakenteesta. Hauska pieni otus, kaikkineen, tuo Karukin. Ei paljoa pahalla muistele. Saisi olla enempikin näillä osa-aluepisteillä paimenia, mun mielestäni. 

Harmillista, että Karulla on yläpurenta, sekä mystinen terrieritakapomppu, jonka syy ei tunnu selviävän. Muuten se toisi oikein mukavan lisän heelereiden jalostukseen. Lisäksi tässä pentueessa ollut kummia hammas(luustoon) liittyviä juttuja: yhdeltä puuttui maitohammas, toisella liian ahtaat hampaat (palloterapialla tuli tilaa yläkulmureille), joten jäänee muukin pentue jalostuksesta pois. 

Vaatisi oman postauksen, mutta mainittakoon jo tässä, että tuskin on quasilaisia tulossa ihan lähitulevaisuudessa missään mahdollisessa rodussa. Vaikka minulla onkin ollut onni saada koirieni pennut koteihin, joissa niistä pidetään, en itse ole aivan hakemaani saanut kummassakaan pentueessa. Jätetään muiden harteille yölliset maratoonit sukutaulujen, videoiden ja muun suunnittelun parissa, ainakin joksikin aikaa. Mie keskityn harrastamaan apinan kanssa agia.

...joka muuten teki hienosti keppejä taas viime reeneissä! Kai sitä pitää uskaltaa ottaa kolmaskin verkko pikkuhiljaa poies. Muuten mie olen aivan ulapalla sen kanssa suurimman osan ajasta. Tuutikin kanssa systeemi oli, että juoksentelen koiran perässä sen tarkemmitta suunnitelmitta, ja toivon että ohjaukseni vievät sen suurinpiirtein oikeille esteille. Nyt pitää olla koko ajan Muksiksen kanssa aivotkin matkassa! Kamalan hankalaa!

Ensi viikolla treenit jo hallissa sisällä, hyvästi seinätön kenttä. Tekee tosi hyvää tuolle "häivy siitä, minun emäntä/reppu/makupalatasku/agilityrata" -sikapossulle harkata vähän tiiviimmässä tilassa, pääsee paremmin muistuttelemaan että sinä et omista yhtään näistä esteistä. Pitäisi alkaa opettamaan kontakteja, junnaan nyt vaiheessa "ota & katse eteenpäin". Ainoa kokonaan otettu kontaktieste on puomi. Edelleen. Äää. 

Syksy!

Me juoksennellaan niin paljon tuolla ulkoilmassa, ettei tule päivitettyä blogiakaan. Ihan hillittömän kaunis syksy!

Muksiksen liikunta on ok. Emme ole tehneet enää huiputuksia tai muita pitkiä jolkotuksia tuntureilla, mutta arkielossa ja agilityssa on ainaski likka aivan ok. Ihanaa. 

Rumastihan se seisoo, polvet kääntyvät vähän ulospäin, mutta istuu äärimmäisen ryhdikkäästi, nopeasti, maahanmenojen kanssa sama juttu, ja jumien avaamisen jälkeen peitsaus kävellessä katosi. Hiemu sievä ravihan tuolla on, joskin takaliikkeistä näkee sen varpaiden harottamisen. Mutta aivan on terveen oloinen siis. 

Harjoiteltu ollaan, vaikka se oikeasti istuu siististi, korjaan aina ennen ruokia istuma-asennon niin täydelliseksi kuin voi. 

Nyt on huomannut, kuinka vähän se venytteli ennen hierontaa, pöljä minä kun en hoksannut sitä ennemmin. :/ Hirveän hienosti venyy nyt myös takapää. 

Agilityssä kaikki on ihanata. Tykkään tehdä tuon kanssa sitä hommaa, Muksis on hyvin kuulolla, sillä on hermot (!), se ei kohkaa, se on hiljaa, ja painaa sata lasissa. Pari kertaa ollaan treenailtu, ja viimeksi tein omalle ryhmälleni ykkösluokan hyppiksestä muokatun radan. Sehän meni mainiosti! Kepeiltä oli kokeeksi pari verkkoa pois, ei edes tarvinnut sanoa että jatkahan vaan. 

Huomenna lisää agia!

Kävin muuten Kiutaköngästä ihastelemassa hetki sitten. Olihan se kaunis, mutta oikein olen tehnyt vältellessäni Karhunkierroksen seutua. Missä muualla oikeasti näkee vaellusreitillä euroshopperjannun lierihattuineen ja keski-ikäisen pariskunnan pahvikahvimukeineen? Ei vastaisi ihan mun mielikuvaa vaeltamisesta. (Toki tehtiin vaan pikkulenkki könkäälle, ei voi ihan noin hulvaton meno olla kauempana reitillä.)

On kaunista! Olen muutenkin syksyihminen, ja tämä syksy on oikeasti elämäni kaunein. Ainakin lähi-ihmisen mukaan, joka muistelee tällaisen ruskan olleen viimeksi vuonna -56. Sitä en ole ollut todistamassa. ;)

Rau harjoittelee hermojen pitämistä, jossa välillä tuntuu että olemme edistyneet. Tuutikki on maailman hauskin juoksulenkkikoira. Siinä missä Muksiksen käyttäytymisessä on korjattavaa ja Rau villiintyisi täysin, Tikki painaa hyvin virkamiesmäisesti pitkin tienreunaa, ikään kuin olisi maailman asiallisinta että emäntä loikkii vieressä kumman nopeaa. Hassu mummo!

Aikaansaamattomuutta

Niin. Agilitya ei olla reenattu hetkeen, joten siltä saralta ei taida olla tunnustuksia tehtävänä.

Nousu alkaa Ukko-Luostolle.

Kuun vaihteessa käytiin Ukko-Luostolla ja Noitatunturilla. Oli ihana reissu, kolmestaan kahden nuoremman koiran kanssa. Muksis on erinomainen vaelluskoira, Rau on välillä tosi pääkkö. Esimerkki: Muksiksen kanssa ei pelota tosiaankaan että se putoaisi tyhjyyteen tai edes astuisi väärin, saati sitten törmäisi minuun pahassa paikkaa - Rauparka taas koheltaa vähän turhan huonosti eteen katsoen ja sille pitää muistuttaa, että ei, sinä et rakkapaikalla irti ollessasi ryntää ensin tuhatta ja sataa yhteen suuntaan ja sitten samaa vauhtia päin minua...

Ukko-Luoston huipun tienoilla.

Luostolla ehdimme tosiaan vain kiivetä mäen ylös ja takaisin alas vähän eri reittiä. Kaunista siellä oli, ja huomasin, että portaat eivät ole edelleenkään mun juttu - niitä tulee kivuttua ylös ihan väärällä asenteella, kauheaa vauhtia naama punaisena porhaltaen.

Luostolla iltalenkin varrelta.

Noitatunturille seuraavana aamuna.

Laskeutuminen Isokurun / Noitatunturin reittien suuntaan.

Kauhean kaunis, aurinkoinen päivä, erittäin vähän ihmisiä (yksi parhaista asioista mitä voin ajatella reissutessani: vähäväkiset reitit / ajankohdat!)

Kuukkelit ovat hirmu kivoja otuksia.

En tiedä, olenko onnistunut kiertämään tuollaiset mahdottomat nousut, vai olenko vaan varovaisempi ja vanhempi, mutta viimeinen pätkä Noitatunturille nousua rakkaa pitkin tuntui todella jyrkältä minun makuuni!

Tässä kuljemme merkittyä reittiä pitkin.

Sitä oli kiva kiivetä, verrattuna porrastettuihin nousuihin, mutta välillä otin kädet avuksi kun tuntui niin epävakaalta alusta (irtokiveä, siis) ja jyrkältä nousu. Jossain vaiheessa (Rauta samalla poispäin käskien) tuntui hölmöltä koko retkeilyajatus, mutta kun laskeutuminen alkoi ja todella kauniit maisemat silläkin puolen tunturia, jalostui "ei koskaan enää" -ajatus "tänne pitää tulla uudestaan" -muotoon. ;) 

On komiaa. Noitatunturin huipulta.

Viikonlopuksi vielä kolmannen tunturin juureen kavereille kyläilemään ja leppostelemaan.

Eri meininki, ei olla vaeltelemassa enää!

Sitten Muksis olikin jumissa. Se söi huonosti reissun jälkeen (lauantai eka lepopäivä, silloin ok, sunnuntaina ei syönyt kunnolla.) Ja oli aika väsynyt. Ja sunnuntaina sen takapää heitti ihan sekunniksi, sai korjattua sen hetimiten alleen takaisin, mutta säikäytti minut aikalailla. Onneksi oli ihan tässä maailmassa koko ajan, ei siis heittänyt päässä, vaan oli kipeä. Seurailin pari päivää vaisua lapsukaista, ja keskiviikkona vein sen lääkärille. (Kipukohtauksia ei tullut enää.) Siellä tuli diagnoosina kuume johtuen maidon noususta valeraskauden vuoksi sekä jumissa oleva takapää, varsinkin oikea reisi. Kipulääkekuurilla tuo toipui, kuume on laskenut jo aikaa, ja reipastui siinä loppuviikon mittaan. Tosin vasta viikonlopulla aloin tekemään normaalimpaa lenkkiä.

Sivumennen sanoen - Rau ei ole ollut jumissa! Se käyttäytyi paljon pöljemmin pidemmällä reissulla (Muksis vaikuttaa jopa siltä, että säästelee itseään, Rau hölmöilee menemään.) Se oli reissun jälkeen ihan normaali humputteleva itsensä, toki seuraavana päivänä Noitatunturin 12 kilsan retken jälkeen vähän väsyneempi.

Joku ihana ihminen on Muksiksen katseen suunnassa.

Tänään menimme fyssarille. Siellä tuli todettua, että Muksis on kummallisesta paikasta jumissa: etuselän puolelta. Kuulemma hyvin epätyypillinen paikka koiralle, ihmetteli fyssari - kunnes kysyi, ollaanko laskeuduttu jyrkkiä / kivisiä / pitkiä mäkiä alas. Öh, niitäpä nimenomaan. Se jumi selvisi siis. Toinen, ja varsinkin oikealta puolelta paha jumipaikka oli lonkkien koukistajat. Nekin yllättävän nopeasti sai fyssari auki ja samalla tuli todettua, että Muksiksella on erittäin tiiviit lonkat ja polvet. Kivakiva.

Laskeutumista Noitatunturilta. Löydä kuvasta koira. Koirat olivat liki koko ajan hihnassa, mutta pahimmat kiviset rakkapaikat irti ihan oman turvallisuutensa vuoksi.

Samoilla seuduilla.

Isokurun pohjalla. Matka lopuillaan. Rauta epäilyttivät suuresti nämä "pitkokset", kulki ihan matalana niitä pitkin...

Saimme agi- ja vaellusluvan. Jee! Taidan silti tänä syksynä vähän vältellä äkkijyrkkiä rakkapaikkoja. ;)

Mummo harrastaa mökkeilyä.

Josko seuraava päivitys tulisi vähän pikemmin. Ensi viikolla päästään agireenien pariin, tällä viikolla agilityyn varattu aika menee treenejä vetäessä ja kokoustaessa ja viikonlopuksi toisaalle, joten oman ryhmän treeneihin ei päästä. Mutta ensi viikolla sitten!

Mutta kun se on vaan mukavinta.

Eilen heräsin aivan järjettömän aikaisin, tuli testattua että koirat pystyvät syömään aamuyölläkin. Matkaan lähtivät minun lisäkseni Rau ja Muksis - mutta ei vaelluskenkiä eikä koirien valjaita, koska ne olivat tehneet täydellisen katoamistempun. :/

Akateemisen vartin ja risat myöhässä kävin hakemassa Tikin & Vipin emäntänsä kanssa matkaan, ja auton nokka kohti pohjoista. Kello ei ollut juuri mitään, kun pysäköin auton Kiilopään juurelle.

Eikun kiipeämään.

Ensin kiipesimme Kiilopäälle, kun emme muistaneet kumpikaan minkä ehkä kuuden tai seitsemän kilometrin reissun olimme päättäneet tehdä.

Kiilopään huippu.

Kiilopään juurella oli paljon autoja & porukkaakin, mutta yleellisesti saimme pitää koko tunturin itsellämme huipulle menon ja takaisin tulon ajan. Vasta ihan juurella tuli vastaan ensimmäiset aamuiset kävelijät - ihmekö tuo, kello ei ollut vieläkään juuri mitään.

Ihan hyvin toimi hihnan kanssa pannatkin, vaikka harmitti tosisti valjaiden puuttuminen.

Seuraavana vuorossa lepohetki ja hurautus Kaunispäälle. Taas oikein harmitti ihmisten typeryys - koko parkkipaikan seutu oli ihan täynnä roskaa, miten viitsivätkin moisissa maisemissa ja tunnelmissa ihmiset sotkea niin hirveästi?

Orava.

Vähän käveleskeltiin Kaunispäältä reittiä pitkin poispäin siitä hulinasta (tämäkin parkkis täynnä autoja, takaisin tullessa siellä oli myös mm. bussi.)

Kaunispää.

Varsinainen kävelyreissu suuntautui Iisakkipäälle.

Ruokatauko Iisakkipäällä.

Mukava, helpohko reitti ilman suurempia harmeja ja haasteita.

Vähän väsyneenä palaamassa vikalta reissulta.

Illalla vielä takaisin ajaminen, ja umpiväsyneenä kotona.

Ei koskaan aiemmin - ei todennäköisesti koskaan enää. Energiajuoma paluumatkalla!

Mutta kannatti. Kannattaa aina. Agility on hirveän kivaa, mutta vaeltaminen vielä kivempaa, parasta ajanviettoa ikinä - tai ainakin syksyllä.

Nyt entistä enemmän suunnittelee kaikenlaisia retkiä lähiajoille. Voiettä. Ensi viikolla mahdollisuus olisi jopa yöpyä jossain, tai tehdä pari päiväreissua... Näillä kairoilla asuessa ongelmallisinta on runsaudenpula: mihinkään ei ole suunnattoman pitkä matka, minne siis menisi?

Yleishuomautuksina vielä matkalta: Muksis tarvitsee kurin. Se käyttäytyy todella ärsyttävästi pahimmillaan, ja sillä ei ole tarpeeksi voimakasta kieltosanaa selvästi olemassakaan. Raulle paras palkka on Vippi. Se valitsi Vipin ohi makupalan - eikä ole montaa, jos yhtään muuta asiaa, jonka Rau valitsisi ohi ruuan. Lenkkarit käyvät kevyisiin päiväretkiin, mutta pirskatti ne alkavat päivän verran jalkojen päällä olleena tekemään jalkapohjat kipeiksi! Paljasjalkakengät ovat muuten paremmat, mutta tapaturma-alttius kasvaa, kun niissä ei ole nimeksikään suojaa (Tervolan reissussa kolautin oikein makeasti jalkani kiveen paljasjalkakengillä - muuten ne toimivat oikeasti hyvin jopa kivirakalla.)

Hieno ilmiö aamuisella Sodankylän taivaalla.

Siis - mihin sitä menisi?

Teematreenausta ja uusi tuttavuus.

Pääsimme peruutuksen vuoksi toisiin teematreeneihin, teemana nopean koiran koulutus ja ennakoiva ohjaus. Teemana meille oli "haluaisitko ehkä muistaa opettaa oman koirasikin, etkä vaan omia ryhmäläisiäsi?" Eli kyllä tuli huvittuneen ärsyyntyneenä ihmeteltyä itseään, kun ei ollut tajunnut esimerkiksi koiran tarvitsevan jonkun ohjauksen kootumpaan hyppyyn tai - herranjestas - irtoamiseen. Äh. Tai tajuanhan minä, mutta agilityssakin on niin monta liikkuvaa osaa, että näemmä koko pakettia en osaa pitää oman koiran kohdalla kasassa. Ja taas tuli monta asiaa itselle opetettavaksi, jotka on sujuvasti opettanut omille ryhmäläisilleen. :D

Muksis oli pätevä, sille nopea kääntyminen hypyltä ei ole todellakaan mikään juttu, sen verran hillitön sen kropan hallinta on. (Mutta toki kääntymistä helpottaa kovasti se, että koira tietää että sen pitää kääntyä. :p ) Oli ihan älyttömän hyödyllistä - ja muuten väsynyt pentu taas treenien jälkeen, sen verran joutui uutta sekin pähkäämään.

Tänään käytiin Muksiksen ja Raun kanssa tapaamassa Pihkaa. Oli ihan hurjan kivaa jutella ja kulkea, paikaksi valikoitu puolimatkankrouvina Kätkävaara. Olinpa yllättynyt, kuinka käsittämättömän hienoja maisemia voi olla etelässäkin! (Täältä käsin etelämmässä, ainakin. ;) )

Alkumatkasta koirakolmikko jolkotteli aikalailla omia menojaan, pyrrien aina välillä kertoessa toisilleen että Tämä On Minun Emäntä (ihan vaan kulkemalla merkityksellisesti katsoen jalkojen vierestä), mutta muuten kummemmin toisiaan ihmettelemättä. Kivoja koiria, ei tarvitse pullistella eikä uhitella toisilleen.

Minun koirat esittelivät oikein komiasti, kuinka lenkeillä parhaiten palkan saa kiivettyään jollekin korkealle paikalle (...). Pihka on aivan mainio, kaunis ja hauska pyrripentu! Ja sen verran pentu ilmeeltään verrattuna aikuisen näköiseen Muksikseen, että taidan opetella sanomaan Muksista Muksikseksi enkä enää pennuksi.

Loppumatkasta aivan yllättäen Muksis haastoi Pihkan leikkiin, ja vitsit oli kivaa katsoa pyrrien keskinäistä leikkimistä! Niin samanlaisia noi ovat eleiltään ja tavoiltaan, ja selvästi Muksiksella oli kauhean hauskaa oikeanrotuisen kanssa leikkiessä.

Rau säikäytti mut kahdesti, ensin kun oltiin lähtiessä, se kolautti etusensa auton häkin reunaan. Ja piti sitä ilmassa. Otin sen alas ja kävelytin - jalka ilmassa. Sitten venytin sen läpi ja tunnustelin tassun - ei mitään ihmeellistä. Sen jälkeen jalan pystyikin laskemaan maahan. Metsässä Pihkan emäntä huomasi, että Raulla on takanen ylhäällä. Suuren traagillisen jalan konkkauksen syynä oli tassussa oleva havunneulanen. Havunneulanen, kamaan...

Tuutikki on mökkeillyt, osallistunut veneen pesuun ja nauttinut yksinoikeudesta mummoiluun. Silmät siistit.

Jes, tästä vasta syksyn vaeltelut alkavat! Monta reissua on jo sovittu, muutamia pitää vielä pähkäillä; myös omassa hyvässä seurassa vain koirien kanssa kulkeminen on kovin mukavaa.

Ameeban muisti ja herkkistelevä tuulispää

Ameeban muisti on minulla. Siksi tämän päivän agireenien huomiot heti kaiken kansan luettavaksi. Oli ohjaamattomat treenit, niinpä tekemiset vähemmän pohdittuja, ryhmäläinen tekaisi meille ratapätkän, lisäksi vähän puomin alastuloa (ja A:n. Kun se on niin ihana asia Muksiksesta!)

Muksis on herkkis, vaikka osaa ollakin niin jästipää, kertakaikkiaan! Ihan vikana reeneissä tein vähän alastuloa puomilta (nyt on tarkoitus saada katse eteen, ja koiralle ihan samaksi missä minä olen, silti tekee "ota" -käskyllä kontaktin ja vapautuu "mene" -käskyllä eteenpäin makupalalle), ja ruojake karkasi ennen vapauttamista sinne eteenpäin. Vähän tuiskahdin kovempaan ääneen - eikös likka seuraavalla yrittämällä jähmettynyt alastulolle lähtemättä siitä mihinkään ennen kuin olin monta kertaa sanonut vapautuskäskyn. :D Se ei lamaantunut mun kovistelusta, vaan tuijotti eteenpäin alustalle, mutta ei lähtenyt kun ei kerta saa!

Samanlaista herkkistelyä muussakin reenaamisessa, aina unohdan tuon puolen kun se on niin jäärä. Nostin rimoja ekan kerran medikorkeuksiin, ja neitokaisella ei ollut lainkaan vauhtia kun piti niin kovin tähdätä hyppyjä. Sen hyppääminen on kyllä hienoa katsottavaa, täytyy sanoa. Vaikka turhan pitkään on päässyt kaahaamaan minikorkeuksilla (josta olkapäälle taputukset minulle itselleni), ei puhettakaan että tekisi korkeampaa rimaa huonosti. Yhtään rimaa ei tainnut edes kolista, ja keskittyi niihin hirmu hyvin. Pikkuhiljaa vauhtikin palautui kun toipui rimannostojärkytyksestä. ;)

Putki oli A:n alla, ja mie en saa edelleenkään kehua kesken putken tai tuo tulee sieltä heti takaisin. Kun sain apua putkelle, meni sen tosi hyvin, ja kohta rallattelikin iloisesti putkeen ohi yhden hyppyesteen... Irtosi siis oikein leijeröiden ja kaaaaauas. Taisin puuskahtaa siinä vaiheessa, että tästä tulee sellainen huonosti koulutettu ykkösluokan bortsu! (Kohtalo, jota en tahdo kelleen. Rimoja roiskivat ja hallitsemattomasti säntäilevät koirat ovat niin tuskallisia.) Mutta pienellä huomautuksella tajusi, että hyppyeste suoritetaan ennen putkea.

Kepeillekin tein jäynän ja otin ekan verkon pois. Hui. Ekalla parilla kerralla tuli pois sieltä avoimesta välistä (ja juoksi päämäärätietoisesti siitä suoraan eteenpäin, olemattomalle palkalle), sen jälkeen teki hirmu sievästi loppuun asti, sanoin vaan avoimella välillä uudelleen käskyn. Hankalampi oli yllättäen niin, että avoin puoli toisella puolella kuin mie. Lopuksi saatiin niinkin päin onnistunut toisto tai pari.

Tässä onnistuneet versiot niin että yksi verkko pois. Seuraava tavoite, että mie voin liikkua yhtä vapaasti kuin ennen verkon poistamista, nyt kuljen kamalan lähellä noita keppejä - vähän turhaankin varmistelen kun ei Muksiksen pitäisi millään tavalla olla kiinnostunut mun liikeradasta. (Täysillä verkoilla voin vedättää, juosta ihan mihin tahdon jne, koiran välittämättä tippaakaan tai rytmityksen tms muuttumatta.)

Onpa väsynyt kakara! Harvoin niin kaikkensa antaneena nukahti kuin tänpäiväisten agireenien jälkeen. Fyysisesti ei lainkaan väsyttävät harjoitukset; vaikka rimat olivat korkeammalla, niitä oli todellakin vähemmän kuin normaalisti, ja pätkää tehtiin vaan muutama toisto. Väsymys johtuu siis selvästi noista uusista asioista.

Tuutikin silmät ovat yhtä sievät kuin ennenkin. Ihanaa. Kortisonikuuri loppuu ihan tuossa parin päivän sisällä, annosta pienennetty niin että nyt enää pienen pieni määrä joka toinen pvä. 

Ps. Blogini on äärimmäisen epälooginen. Onneksi pidän tätä kuitenkin eniten omaksi ilokseni. Välillä tällaisia yksityiskohtaisia reeniselostuksia, välillä ei juuri mitään... Se, minkä suhteen pitäisi todellakin skarpata on kasvattien kuulumiset - Manakin (Q Allemande) käväisi jo testaamassa agin MM-karsintoja ja sertejä on tullut ja koiria tutkittu enkä saa vaan päivitettyä! Onneksi tiedot ovat kuitenkin jalostustietokannassa jo varmaan melkein liki joka asian suhteen. :)

Työloma, silmähuoli ja kulinaristinen & kuriton elämysmatka

...siis aika paljon kerrottavaa.

Agireeneistä sen verran, että välillä hakkaan päätäni seinään, kun olen niin kömpelö, hidas ja hölmö, ja välillä taas hehkutan kun tuo eläin on niin sikasiisti. Oikeasti! Tänäänkin treeneissä kun vihdoin sain omat ohjaukset toimintaan, sain kyllä ihailla hienosti menevää otusta. Se hakee kepit aivan järkyn hyvin, rengas meni muutaman hutin jälkeen aivan tosi mainiosti putken kautta ja lukee ohjausta makiasti. Meillä oli tuossa joku aika sitten myös teematreenit, joissa pähkäiltiin vaan kontakteja, ja sieltä tuli rutkasti uutta pohdittavaa. Oi kun agi tuon kanssa on kivaa!