Aikaansaamattomuutta

Niin. Agilitya ei olla reenattu hetkeen, joten siltä saralta ei taida olla tunnustuksia tehtävänä.

Nousu alkaa Ukko-Luostolle.

Kuun vaihteessa käytiin Ukko-Luostolla ja Noitatunturilla. Oli ihana reissu, kolmestaan kahden nuoremman koiran kanssa. Muksis on erinomainen vaelluskoira, Rau on välillä tosi pääkkö. Esimerkki: Muksiksen kanssa ei pelota tosiaankaan että se putoaisi tyhjyyteen tai edes astuisi väärin, saati sitten törmäisi minuun pahassa paikkaa - Rauparka taas koheltaa vähän turhan huonosti eteen katsoen ja sille pitää muistuttaa, että ei, sinä et rakkapaikalla irti ollessasi ryntää ensin tuhatta ja sataa yhteen suuntaan ja sitten samaa vauhtia päin minua...

Ukko-Luoston huipun tienoilla.

Luostolla ehdimme tosiaan vain kiivetä mäen ylös ja takaisin alas vähän eri reittiä. Kaunista siellä oli, ja huomasin, että portaat eivät ole edelleenkään mun juttu - niitä tulee kivuttua ylös ihan väärällä asenteella, kauheaa vauhtia naama punaisena porhaltaen.

Luostolla iltalenkin varrelta.

Noitatunturille seuraavana aamuna.

Laskeutuminen Isokurun / Noitatunturin reittien suuntaan.

Kauhean kaunis, aurinkoinen päivä, erittäin vähän ihmisiä (yksi parhaista asioista mitä voin ajatella reissutessani: vähäväkiset reitit / ajankohdat!)

Kuukkelit ovat hirmu kivoja otuksia.

En tiedä, olenko onnistunut kiertämään tuollaiset mahdottomat nousut, vai olenko vaan varovaisempi ja vanhempi, mutta viimeinen pätkä Noitatunturille nousua rakkaa pitkin tuntui todella jyrkältä minun makuuni!

Tässä kuljemme merkittyä reittiä pitkin.

Sitä oli kiva kiivetä, verrattuna porrastettuihin nousuihin, mutta välillä otin kädet avuksi kun tuntui niin epävakaalta alusta (irtokiveä, siis) ja jyrkältä nousu. Jossain vaiheessa (Rauta samalla poispäin käskien) tuntui hölmöltä koko retkeilyajatus, mutta kun laskeutuminen alkoi ja todella kauniit maisemat silläkin puolen tunturia, jalostui "ei koskaan enää" -ajatus "tänne pitää tulla uudestaan" -muotoon. ;) 

On komiaa. Noitatunturin huipulta.

Viikonlopuksi vielä kolmannen tunturin juureen kavereille kyläilemään ja leppostelemaan.

Eri meininki, ei olla vaeltelemassa enää!

Sitten Muksis olikin jumissa. Se söi huonosti reissun jälkeen (lauantai eka lepopäivä, silloin ok, sunnuntaina ei syönyt kunnolla.) Ja oli aika väsynyt. Ja sunnuntaina sen takapää heitti ihan sekunniksi, sai korjattua sen hetimiten alleen takaisin, mutta säikäytti minut aikalailla. Onneksi oli ihan tässä maailmassa koko ajan, ei siis heittänyt päässä, vaan oli kipeä. Seurailin pari päivää vaisua lapsukaista, ja keskiviikkona vein sen lääkärille. (Kipukohtauksia ei tullut enää.) Siellä tuli diagnoosina kuume johtuen maidon noususta valeraskauden vuoksi sekä jumissa oleva takapää, varsinkin oikea reisi. Kipulääkekuurilla tuo toipui, kuume on laskenut jo aikaa, ja reipastui siinä loppuviikon mittaan. Tosin vasta viikonlopulla aloin tekemään normaalimpaa lenkkiä.

Sivumennen sanoen - Rau ei ole ollut jumissa! Se käyttäytyi paljon pöljemmin pidemmällä reissulla (Muksis vaikuttaa jopa siltä, että säästelee itseään, Rau hölmöilee menemään.) Se oli reissun jälkeen ihan normaali humputteleva itsensä, toki seuraavana päivänä Noitatunturin 12 kilsan retken jälkeen vähän väsyneempi.

Joku ihana ihminen on Muksiksen katseen suunnassa.

Tänään menimme fyssarille. Siellä tuli todettua, että Muksis on kummallisesta paikasta jumissa: etuselän puolelta. Kuulemma hyvin epätyypillinen paikka koiralle, ihmetteli fyssari - kunnes kysyi, ollaanko laskeuduttu jyrkkiä / kivisiä / pitkiä mäkiä alas. Öh, niitäpä nimenomaan. Se jumi selvisi siis. Toinen, ja varsinkin oikealta puolelta paha jumipaikka oli lonkkien koukistajat. Nekin yllättävän nopeasti sai fyssari auki ja samalla tuli todettua, että Muksiksella on erittäin tiiviit lonkat ja polvet. Kivakiva.

Laskeutumista Noitatunturilta. Löydä kuvasta koira. Koirat olivat liki koko ajan hihnassa, mutta pahimmat kiviset rakkapaikat irti ihan oman turvallisuutensa vuoksi.

Samoilla seuduilla.

Isokurun pohjalla. Matka lopuillaan. Rauta epäilyttivät suuresti nämä "pitkokset", kulki ihan matalana niitä pitkin...

Saimme agi- ja vaellusluvan. Jee! Taidan silti tänä syksynä vähän vältellä äkkijyrkkiä rakkapaikkoja. ;)

Mummo harrastaa mökkeilyä.

Josko seuraava päivitys tulisi vähän pikemmin. Ensi viikolla päästään agireenien pariin, tällä viikolla agilityyn varattu aika menee treenejä vetäessä ja kokoustaessa ja viikonlopuksi toisaalle, joten oman ryhmän treeneihin ei päästä. Mutta ensi viikolla sitten!