lauantai 22. toukokuuta 2010

Hyvästi kaikista rakkain

Ronja 24.9.1996 - 21.5.2010


Olin pieni teini-ikäinen kakara, kun kinusin tahtoni läpi, ja sain Koiran. Roduista en ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta koirien koulutuksesta ja jopa pennun valinnasta "kaiken". Niinpä valkkasin omimpani Särestöniemen Ruskan pentueesta, johon syntyi ihan hirvittävä riiviö, jumalattoman kaunis ja hyvin terävähampainen, nimeksi tuli Ryövärintyttären mukaan Ronja.

Ronja oli pentuna ihana ja ihan mahdoton. Se haukkui parin vuoden ikään asti kaiken mitä vastaan tuli, karkaili joka siunaaman tilanteessa ja opetti emännän nöyräksi agilityn parissa. Ensin tajuttuaan maneesilla alkeiskurssilla, että ovien alta pääsee tervehtimään tallikissoja (onneksi oli pituusesteen palikat, joilla oven alisen tilan sai tukittua), sittemmin keikkumalla A-esteen päällä ja painelemalla tuhatta ja sataa kentältä pois. Voi niitä paniikin ja turhautumisen kyyneliä, mitä elläimen vuoksi tuli vuodatettua silloin!

Sitten tuli Nyyti taloon, ja Ronja otti heti isosiskon aseman. Nenille ei hypitty, mutta viimeiseen asti tuo kukko"poika" Nyytiäinen kunnioitti Ronjaa ylempänään. Ronja ei ole elämänsä aikana ollut yhdellekään koiralle vihainen, lukuunottamatta yhtä yksittäistapausta, joka ryntäsi sen kurkkuun kiinni kyselemättä - tämän koiran Ronjuskainen bongasi aina niskakarvat pystyssä. Ronjan pystyi laittamaan minkä koiran kanssa vain samaan tilaan, se oli maailman koirasosiaalisin koira.

Nyytin tultua taloon Ronja myös muuttui täysin minun koiraksi. Aiemmin se oli huteloinut ympäriinsä kieltä näyttäen emännälle, nyt se käänsi katseensa emäntään päin.

Ronja oli mukana myös, kun haimme Tuutikin kotiin. Niin vain nuokin kaverukset pitivät hauskaa, ja Ronja koulutti myös Tuutikista kunnon likan.

Lukemattomat ovat myös ne pennut, joiden ensimmäinen vieras aikuinen -kontakti Ronja on ollut. En osaa edes kuvailla, kuinka hienosti tuo neiti kohtasi erikokoisia ja -ikäisiä pentuja, jopa vielä kun alkoi olla iältään vanhus. Nyytin Otto-poika sai ainokaisena hienon aikuisen mallin Ronjasta ja Tuutikin pennut se kouli aivan mainiolla tavalla, häntä heiluen vaikka viisi villikkoa pyöri väkkyränä ympärillä.

Ronja oli myös lasten kanssa ihan paras. Sitä sai venuuttaa, vanuuttaa ja kiskoa niin paljon kuin lystäsi, ja neiti vain heilutteli häntää - tai lähti tilanteesta pois jos kyllästytti huomion keskipisteenä oleminen. Sen kanssa tiesi aina, ihan loppuun asti, että ihmiselle neitokainen ei koskaan tee ihan varmasti yhtään mitään.

Ronja pääsi koittamaan kaikkia lajeja - lukuunottamatta varjeluskoirameininkiä - elinaikanaan. Ensin löysimme itsemme parkkihallista kulkemasta pentukoulussa. Sinnikäs emäntä juoksi sen kanssa pelastushakuharkoissa, vaikka koira etsi mieluummin eläimet kuin ihmiset metsästä. Verijäljelläkin tuoreehko kasvissyöjä sitä kuljetti, ja voi että tuo koira nautti siitä touhusta! Agility oli ykköslaji, ekasta kisasta vuodelta 1998 hieno nollatulos, sen jälkeen keräilimme hyllysarjan kotiin. Mutta hauskaa oli, aina! Mehän pääsimme myös ASB-lehteen agiliidon parissa, kun emännän vanhemmille tuli vain oululainen lehti, jossa mainostettiin alkeiskurssia. Niin vain käytiin Oulussa hakemassa alkeet (ei se pitkä matka lappilaiselle ole...) ja jatkettiin rovaniemeläisten parissa.

Maailman kaunein koira kulki tietenkin hupia juoksemassa mätsäreissä, ja monesti raahattiin erilaisia ruokasäkkejä ja koirakirjoja sieltä kotiin. Rovaniemen kauppatorilla Ronja oli BIS, samaisena kertana kun joku kysyi siitä, että onkos tuo valkkari? Ja Ronja tykkäsi, kun sai olla emännän kanssa ja makupaloja syötettiin ilmaiseksi.

Reilu kolme vuotta sitten Ronja alkoi juomaan enemmän, ja oli ehtinyt laihtuakin jonkun verran huomaamattani. Kohtutulehdusta peläten käytin sen eläinlääkärissä, jossa shokkina sain diabetesdiagnoosin. Viimeiset kolme vuotta elimme jatkoajalla, johon kuului vielä kohdunpoisto pelottavana operaationa (sokerien mahdollinen koholla oleminen tekee leikkauksen riskialttiimmaksi). Luopumisen ajatus oli jo iskostunut päähän, mutta helppoa ei ole luopua.

Ihan viimeiset pari viikkoa Ronja alkoi itkemään, ja juomaan yöllä taas hurjan paljon. Sen hajuaisti huononi menneen näön lisäksi, ja noin tärkeän aistin huononeminen vaikutti selvästi elämään. Todennäköisesti insuliini lakkasi liki täysin toimimasta, ja krooninen tauti oli jo aiheuttanut sisäelimiinkin muutoksia. Viimeisen viikon Ronja oli kipulääkekuurilla, ja jaksoi vielä torstaina kantaa kerran tohvelia pikkusiskon tullessa sisälle, ja käydä haukkumassa eilen naapuriin tulleet ihmiset. Silti.

Kun huonoja hetkiä on enemmän kuin hyviä, on aika antaa rakkaan lähteä toiselle tähdelle.

Ronja nukahti rauhallisesti auringonpaisteisena päivänä, syötyään ihanaa naudankeuhkoa, omalle lempisohvalleen.

Paras ystävä. Luotettava matkakumppani Pohjois-Norjaa myöten. Ainaisen, ikuisen hyväntuulinen kaunotar.

Minulla on niin ikävä.

9 kommenttia:

  1. Voi kuinka kaunis kirjoitus. Paljon voimia ja halauksia Laura.

    T. Ally-Aliisa

    VastaaPoista
  2. Ihanasti kirjoitettu. Jaksamista, sisko-kulta!

    -Janne

    VastaaPoista
  3. Voi Laura, mua niin itkettää. Ronjan tapasin vain kerran, mutta se kerta oli tarpeeksi. Ihana vanharouva <3
    Voimia suuressa surussa. Kamalinta mitä olla voi, on se kun se ENSIMMÄINEN lähtee :'(
    Mutta onneksi sait olla Ronjan luona ne viimeiset ajat, ettet ollut kaukana poissa. Se selvästi odotti emäntäänsä saattamaan viimeiselle matkalle.
    Halauksia
    -Heli-

    VastaaPoista
  4. Halaus koko Honkatien porukalle *hali*
    Ronjaa kamala ikävä, enkä koskaan unohda sitä käyntiä lekurissa, jossa db todettiin :(

    Heidi ja kolmen kopla

    VastaaPoista
  5. Voi Laura kulta !

    Kovasti jaksua ja voimia sinne ! *halii*
    Ronja hurmasi koko olemuksellaan, siinä oli koiruus täyttä sydäntä !

    Rakkaudella hellin halein,

    Kirsu

    VastaaPoista
  6. Olipas kaunis kirjoitus Ronjasta. Meillä kävi tämä suuri suru lähes yhtä aikaa, joten osaan hyvin kuvitella, miltä tuntuu. Voimia ja hyvän hetken muisteloita toivoen,
    Suvi ja lauma

    VastaaPoista