...siis aika paljon kerrottavaa.
Agireeneistä sen verran, että välillä hakkaan päätäni seinään, kun olen niin kömpelö, hidas ja hölmö, ja välillä taas hehkutan kun tuo eläin on niin sikasiisti. Oikeasti! Tänäänkin treeneissä kun vihdoin sain omat ohjaukset toimintaan, sain kyllä ihailla hienosti menevää otusta. Se hakee kepit aivan järkyn hyvin, rengas meni muutaman hutin jälkeen aivan tosi mainiosti putken kautta ja lukee ohjausta makiasti. Meillä oli tuossa joku aika sitten myös teematreenit, joissa pähkäiltiin vaan kontakteja, ja sieltä tuli rutkasti uutta pohdittavaa. Oi kun agi tuon kanssa on kivaa!
Tänään mittasin pelonsekaisin tuntein sen säkämitalla treenien oheessa. Siinä ja siinä. Katsotaan päästäänkö "katkerat medien nollakoirat" -maksiosastoon, vai saanko tuon pysymään siinä noin 42,9cm:ssä...
Toissaviikko vietettiin musiikkileirillä opetushommissa. Ihana työ: nuoriso-osasto pääsi matkaan, ja me saatiin vahingossa ihan oma talo opistolta (ei sattunut olemaan muita majoittujia). Koko kolmikolle hyvää kunnonkohotusta, ja varsinkin mulle, kun ei vieraassa paikassa kehtaa tuota koiraosastoa päästää irti juoksentelemaan kaikkialla. Lisäksi molemmat toimivat erinomaisina rapsuteltavina ja tulivat myös ikuistettua jokuseen kuvaan. Hauska viikko; ei me koskaan normaalissa aikataulussa olla tehty kolme vartin aamulenkkiä ennen klo 8.30 aamulla (toim. huom., teen iltapainotteista työtä)! Hyviä matkakoiria noi ovat. Ekana päivänä Rau vaikutti vähän stressaantuneelta kun tulin vieraassa paikassa sen luo, mutta sen jälkeen vastaan tuli ovelle levänneitä koiria. Jotka olivat hiljaa uudessa paikassa, ja rauhallisesti. Helpotus.
Huomasi myös, kuinka hihnakäyttäytyminen parani viikon pakkohihnalenkkeilyn jälkeen. Pitäisiköhän siihen panostaa normaalissakin arjessa... Muksis myös harrasti uimista sekä itsekseen että kanssani. Rau vikisemistä rannalla, se parka ei osaa/uskalla uida... Oikein mukava viikko, vaikkakin kiireinen töiden suhteen, kaikki vapaa-ajat tuli käytettyä tuon koirakaksikon kanssa.
Muksiksen yksi viiraus tuli eräällä iltalenkillä esille. Nurmikolle unohtunut jalkapallo oli yllättäen aivan hirveä ja kamala ja sille piti murista hämärässä. Kun sen kohdalle pääsi, alkoi hillitön leikkiminen ja pallon kahdella tassulla tamppaaminen. Hölmö eläin... Toistaiseksi kaikki "pelottavat" asiat ovat olleet Muksikselle myös selvästi "asia, joka on epäilyttävä, mutta joka on tarkistettava" -tyylisiä. Hyvä niin, jumiin se ei helpolla mene.
Kun tulin kotiin, Tuutikin vasen silmä näytti todella kamalalta. (Nyt vasta hoksasin, etten ottanut siitä kuvaa.) Se oli mennyt samana päivänä ihan puoliksi umpeen, ja minä tietty lasiaisvuotokoiran kanssa suunnittelin että uskaltaako sitä enää lähteä leikkaamaan pitkien toipumisaikojen takia * ja pitääkö lähteä ajamaan maanantaiaamuna Ouluun vai kenties Helsinkiin saakka... Silmä kuitenkin reagoi hyvin valoon, vaikka olikin puoliksi turvonnut umpeen. Onneksi sain heti maanantaiaamuna varattua ajan Tikillei eläinlääkärille ja sijaiset viemään sen tarkistukseen.
Oli todella huojentavaa kuulla, että silmänpaineet olivat normaalit, linssi paikoillaan, ja kyseessä mitä todennäköisimmin vain tulehdus! Kortisonikuurin sai, ja silmätippoja. Oikeassa silmässä paineet vähän korkeammat kuin (tulehtuneessa) vasemmassa, ja oikeassa silmässä Sarkanen sanoikin viimeksi lasiaisvuodon edenneen pidemmälle kuin oikeassa. (Jos nyt muistan oikein. Minulla on "varis-harakka" -syndrooma, eli jos on vaan kaksi vaihtoehtoa, valitsen aina väärän. Eli väitän varista harakaksi ja päinvastoin. :p )
Melkein suoraan työviikon jälkeen, ja silmäepisodin keskellä, autosta heivattiin opettajan vaatetus pois ja retkikamppeet matkaan. Mukaan lähti mies ja Muksis, ainoa EU-passin omistava koirani.
Ensimmäinen pysähdys Kilpisjärvellä, jossa oltiin iltasella. Pakkohan oli lähteä kipuamaan Saanalle - josta ei ole yhtään kuvaa, kun muistikorttini hajosi. :( Kesken kipuamisen tuli Nikoniin herja "Muistikorttia ei voida alustaa, vaihda muistikortti." Nyt pitäisi selvittää, saanko mitenkään palautettua niitä kuvia itselleni. Saana oli kaunis, kipuaminen ihan kamala, ja alas tullessa jalat maitohapoilla kiroilin Muksikselle joka julkisesti näytti keskisormea minun käskyilleni josta syystä jouduin monta kertaa setvimään sen hihnaa portaista irti. Se on kamalan kuriton eläin! Porokohtaamiset menivät sujuvasti, ekalle piti puhista, seuraavat ohitettiin muka edes moisia huomaamatta. (Kilpisjärvi on ollut ainoa yhtä pororikas paikka kuin Kuusamo ja Rukan seutu. Silti tuo ei-lappilainen paikka taitaa viedä voiton poroihin törmäämisen todennäköisyydessä...)
Mutta kiva ilta"lenkki" auringon paisteessa, ja vaikka muuta porukkaa olikin kiitettävästi samoja portaita ramppaamassa, jossain vaiheessa lepäiltiin portailla istuen, ja ainoat kuuluvat äänet olivat Kilpisjärveltä vesilintujen metakka ja kellokasporon kello Mallan suunnalta.
Seuraavana päivänä kaikenlaisen tankkauksen jälkeen sitten sinne, missä pitää käydä joka kesä. Pohjois-Norjassa oli upeaa! Tällä kertaa myös erityisiä elämyksiä, kuten Øksfjodjøkelenin jäätikön ihaileminen ja mielettömät sadeilman ilmiöt ylhäällä vuoristolla.
Olin ostanut Kilpisjärveltä vihdoin vetovyön ja joustavan hihnan, ja ne haukkuivat hintansa takaisin jäätikön reissulla viimeistään. Oli kiva tasapainoilla väärillä kengillä (vaelluskengät jäivät tietenkin kotiin, joten lenkkareilla vedeltiin alustoilla, joilla olisi suonut vaelluskenkien olevan jaloissa...) kivisellä ja liukkaalla polulla, kun kädet olivat vapaana. Muksis myös oppi tosi nopeasti vyötäröllä olon, hyvä niin.
Muksiksen filosofia tuli kaikessa yksinkertaisuudessaan esille Norjassa. Matka kuin matka on kulinaristinen matka. Porojen jätökset - mmmmmm... Variksenmarjat & harvat mustikat - nammmm... Majoituspaikan saamehenkisestä myyntikojusta jääneet kuivatut kalasuikaleet - mmm... hei, miks sie veit emäntä sen pois suusta? :o Ihmispask... - ja tässä vaiheessa sitten tultiinkin hyvin ripeää tahtia alas vuorelta lenkiltä. >:(
No, ainakin sillä on rautamaha. Kertaakaan ei ollut maha sekaisin, vaikka aivan varmasti pääsi vetämään oikein rautaisen annoksen kaikkea, mitä en ruukaa koirilleni syöttää. Ja kiitos kysymästä, se on edelleen turhan tukeva. (Miten koira, jota selvästi syötän liikaa, voi myös olla jatkuvasti noin nälkäinen? Ihan uuteen näkökulmaan tulee ajatus "on hyvä, että koira on ahne!" - onhan se, mutta joku raja saisi olla pyrriteininkin ruuanhalulla. :p ) - Katsos vaan, en olekaan blogiin näemmä kirjoittanut huomaamaani asiaa. Muksis siis on turhan tuhti tyttö. Sillä on talven varalle kerättynä hyvä määrä ylimääräistä kylkiluiden päälle, jota nyt tässä yksinymmärryksessä koitetaan saada vähemmäksi.
Muuten Muksis oli oikein helppoa matkaseuraa. Sille on ihan sama kulkea kaikenmoisissa maastoissa. Se nukkuu hyvin joka paikassa, ja oppi nyt myös nukkumaan auton takapakkarissa (yleensä se on kerrostalokytännyt maisemia ja liikennettä autossa ollessaan). Siitä on aina yhtä i-h-a-n-a-a päästä auton kyydistä pois ja yhtä armollisesti se hyppää takaisin kyytiin. Kiva penikka. Lisäksi se liikkuu kuin kissa, yhtä pehmeän sulavasti, ei kohkaa täysillä kohti tyhjyyttä (niin kuin bortsu), vaan koko ajan kontrolloi mihin tassut osuvat. Norjan vuoristoilla & tuntureissa ja jo tuolla Saanalla varsin mukava ominaisuus.
Takaisin tullessa vastassa oli hyvin onnellinen Rau, kun palasimme, ja aivan järjettömän kaunissilmäinen Tuutikki - ikään kuin mitään tulehdusta ei koskaan olisi ollutkaan! ^_^
Ja Norjan maisemat. Voi kauhistus, miten voikaan vuosi toisensa jälkeen haltioitua ihan samasta asiasta uudelleen ja uudelleen!
Muuten, olen pari asiaa huomannut muista pyrriblogeista jo aiemmin. Yksi: monesti näille joutuu jotenkin huomauttamaan, että olet vasta ihmisestä seuraava, etkä tee päätöksiä minun puolestani. Kaksi: ahneus voi aiheuttaa jopa hankalia tilanteita. Mitä olen oppinut lukemastani? En mitään. :p Minä hämmästelen ahneutta ja mietin kurinpalautusta ja korvien kaivamista esille myös silloin, kun pitää tehdä jotain vasten tahtoaan (siis Muksiksen ;) ).
(Mut on se silti kamalan hauska eläin.)
* Todennäköisesti Tuutikin silmää/-iä ei enää lähdetä leikkaamaan. Sokeaa koiraa en tieten tahtoen tee, missään tapauksessa, se on mummokoiraksi niin kovin aktiivinen etten voisi kuvitella poistavani sen silmiä. Linssiluksaatioleikkauksen jälkeinen toipumisaika taas on niin pitkä, että pitää miettiä mitä vanhan koiran laittaa enää kestämään. Voihan olla, että lasiaisvuoto ei miksikään tuosta enää muutu, toivotaan niin! Mutta parempi tietää mitä tekee sitten jos linssi irtoaa ja päätösten kanssa on kiire.
Agireeneistä sen verran, että välillä hakkaan päätäni seinään, kun olen niin kömpelö, hidas ja hölmö, ja välillä taas hehkutan kun tuo eläin on niin sikasiisti. Oikeasti! Tänäänkin treeneissä kun vihdoin sain omat ohjaukset toimintaan, sain kyllä ihailla hienosti menevää otusta. Se hakee kepit aivan järkyn hyvin, rengas meni muutaman hutin jälkeen aivan tosi mainiosti putken kautta ja lukee ohjausta makiasti. Meillä oli tuossa joku aika sitten myös teematreenit, joissa pähkäiltiin vaan kontakteja, ja sieltä tuli rutkasti uutta pohdittavaa. Oi kun agi tuon kanssa on kivaa!
Tänään mittasin pelonsekaisin tuntein sen säkämitalla treenien oheessa. Siinä ja siinä. Katsotaan päästäänkö "katkerat medien nollakoirat" -maksiosastoon, vai saanko tuon pysymään siinä noin 42,9cm:ssä...
Toissaviikko vietettiin musiikkileirillä opetushommissa. Ihana työ: nuoriso-osasto pääsi matkaan, ja me saatiin vahingossa ihan oma talo opistolta (ei sattunut olemaan muita majoittujia). Koko kolmikolle hyvää kunnonkohotusta, ja varsinkin mulle, kun ei vieraassa paikassa kehtaa tuota koiraosastoa päästää irti juoksentelemaan kaikkialla. Lisäksi molemmat toimivat erinomaisina rapsuteltavina ja tulivat myös ikuistettua jokuseen kuvaan. Hauska viikko; ei me koskaan normaalissa aikataulussa olla tehty kolme vartin aamulenkkiä ennen klo 8.30 aamulla (toim. huom., teen iltapainotteista työtä)! Hyviä matkakoiria noi ovat. Ekana päivänä Rau vaikutti vähän stressaantuneelta kun tulin vieraassa paikassa sen luo, mutta sen jälkeen vastaan tuli ovelle levänneitä koiria. Jotka olivat hiljaa uudessa paikassa, ja rauhallisesti. Helpotus.
Huomasi myös, kuinka hihnakäyttäytyminen parani viikon pakkohihnalenkkeilyn jälkeen. Pitäisiköhän siihen panostaa normaalissakin arjessa... Muksis myös harrasti uimista sekä itsekseen että kanssani. Rau vikisemistä rannalla, se parka ei osaa/uskalla uida... Oikein mukava viikko, vaikkakin kiireinen töiden suhteen, kaikki vapaa-ajat tuli käytettyä tuon koirakaksikon kanssa.
Muksiksen yksi viiraus tuli eräällä iltalenkillä esille. Nurmikolle unohtunut jalkapallo oli yllättäen aivan hirveä ja kamala ja sille piti murista hämärässä. Kun sen kohdalle pääsi, alkoi hillitön leikkiminen ja pallon kahdella tassulla tamppaaminen. Hölmö eläin... Toistaiseksi kaikki "pelottavat" asiat ovat olleet Muksikselle myös selvästi "asia, joka on epäilyttävä, mutta joka on tarkistettava" -tyylisiä. Hyvä niin, jumiin se ei helpolla mene.
Kun tulin kotiin, Tuutikin vasen silmä näytti todella kamalalta. (Nyt vasta hoksasin, etten ottanut siitä kuvaa.) Se oli mennyt samana päivänä ihan puoliksi umpeen, ja minä tietty lasiaisvuotokoiran kanssa suunnittelin että uskaltaako sitä enää lähteä leikkaamaan pitkien toipumisaikojen takia * ja pitääkö lähteä ajamaan maanantaiaamuna Ouluun vai kenties Helsinkiin saakka... Silmä kuitenkin reagoi hyvin valoon, vaikka olikin puoliksi turvonnut umpeen. Onneksi sain heti maanantaiaamuna varattua ajan Tikillei eläinlääkärille ja sijaiset viemään sen tarkistukseen.
Oli todella huojentavaa kuulla, että silmänpaineet olivat normaalit, linssi paikoillaan, ja kyseessä mitä todennäköisimmin vain tulehdus! Kortisonikuurin sai, ja silmätippoja. Oikeassa silmässä paineet vähän korkeammat kuin (tulehtuneessa) vasemmassa, ja oikeassa silmässä Sarkanen sanoikin viimeksi lasiaisvuodon edenneen pidemmälle kuin oikeassa. (Jos nyt muistan oikein. Minulla on "varis-harakka" -syndrooma, eli jos on vaan kaksi vaihtoehtoa, valitsen aina väärän. Eli väitän varista harakaksi ja päinvastoin. :p )
 |
| Muksis Kilpisjärvellä vilkuttaa korvallaan pohjoiseen. |
Melkein suoraan työviikon jälkeen, ja silmäepisodin keskellä, autosta heivattiin opettajan vaatetus pois ja retkikamppeet matkaan. Mukaan lähti mies ja Muksis, ainoa EU-passin omistava koirani.
Ensimmäinen pysähdys Kilpisjärvellä, jossa oltiin iltasella. Pakkohan oli lähteä kipuamaan Saanalle - josta ei ole yhtään kuvaa, kun muistikorttini hajosi. :( Kesken kipuamisen tuli Nikoniin herja "Muistikorttia ei voida alustaa, vaihda muistikortti." Nyt pitäisi selvittää, saanko mitenkään palautettua niitä kuvia itselleni. Saana oli kaunis, kipuaminen ihan kamala, ja alas tullessa jalat maitohapoilla kiroilin Muksikselle joka julkisesti näytti keskisormea minun käskyilleni josta syystä jouduin monta kertaa setvimään sen hihnaa portaista irti. Se on kamalan kuriton eläin! Porokohtaamiset menivät sujuvasti, ekalle piti puhista, seuraavat ohitettiin muka edes moisia huomaamatta. (Kilpisjärvi on ollut ainoa yhtä pororikas paikka kuin Kuusamo ja Rukan seutu. Silti tuo ei-lappilainen paikka taitaa viedä voiton poroihin törmäämisen todennäköisyydessä...)
Mutta kiva ilta"lenkki" auringon paisteessa, ja vaikka muuta porukkaa olikin kiitettävästi samoja portaita ramppaamassa, jossain vaiheessa lepäiltiin portailla istuen, ja ainoat kuuluvat äänet olivat Kilpisjärveltä vesilintujen metakka ja kellokasporon kello Mallan suunnalta.
Seuraavana päivänä kaikenlaisen tankkauksen jälkeen sitten sinne, missä pitää käydä joka kesä. Pohjois-Norjassa oli upeaa! Tällä kertaa myös erityisiä elämyksiä, kuten Øksfjodjøkelenin jäätikön ihaileminen ja mielettömät sadeilman ilmiöt ylhäällä vuoristolla.
 |
| Taustalla vaikuttava jäätikkö. |
Olin ostanut Kilpisjärveltä vihdoin vetovyön ja joustavan hihnan, ja ne haukkuivat hintansa takaisin jäätikön reissulla viimeistään. Oli kiva tasapainoilla väärillä kengillä (vaelluskengät jäivät tietenkin kotiin, joten lenkkareilla vedeltiin alustoilla, joilla olisi suonut vaelluskenkien olevan jaloissa...) kivisellä ja liukkaalla polulla, kun kädet olivat vapaana. Muksis myös oppi tosi nopeasti vyötäröllä olon, hyvä niin.
Muksiksen filosofia tuli kaikessa yksinkertaisuudessaan esille Norjassa. Matka kuin matka on kulinaristinen matka. Porojen jätökset - mmmmmm... Variksenmarjat & harvat mustikat - nammmm... Majoituspaikan saamehenkisestä myyntikojusta jääneet kuivatut kalasuikaleet - mmm... hei, miks sie veit emäntä sen pois suusta? :o Ihmispask... - ja tässä vaiheessa sitten tultiinkin hyvin ripeää tahtia alas vuorelta lenkiltä. >:(
No, ainakin sillä on rautamaha. Kertaakaan ei ollut maha sekaisin, vaikka aivan varmasti pääsi vetämään oikein rautaisen annoksen kaikkea, mitä en ruukaa koirilleni syöttää. Ja kiitos kysymästä, se on edelleen turhan tukeva. (Miten koira, jota selvästi syötän liikaa, voi myös olla jatkuvasti noin nälkäinen? Ihan uuteen näkökulmaan tulee ajatus "on hyvä, että koira on ahne!" - onhan se, mutta joku raja saisi olla pyrriteininkin ruuanhalulla. :p ) - Katsos vaan, en olekaan blogiin näemmä kirjoittanut huomaamaani asiaa. Muksis siis on turhan tuhti tyttö. Sillä on talven varalle kerättynä hyvä määrä ylimääräistä kylkiluiden päälle, jota nyt tässä yksinymmärryksessä koitetaan saada vähemmäksi.
Muuten Muksis oli oikein helppoa matkaseuraa. Sille on ihan sama kulkea kaikenmoisissa maastoissa. Se nukkuu hyvin joka paikassa, ja oppi nyt myös nukkumaan auton takapakkarissa (yleensä se on kerrostalokytännyt maisemia ja liikennettä autossa ollessaan). Siitä on aina yhtä i-h-a-n-a-a päästä auton kyydistä pois ja yhtä armollisesti se hyppää takaisin kyytiin. Kiva penikka. Lisäksi se liikkuu kuin kissa, yhtä pehmeän sulavasti, ei kohkaa täysillä kohti tyhjyyttä (niin kuin bortsu), vaan koko ajan kontrolloi mihin tassut osuvat. Norjan vuoristoilla & tuntureissa ja jo tuolla Saanalla varsin mukava ominaisuus.
Takaisin tullessa vastassa oli hyvin onnellinen Rau, kun palasimme, ja aivan järjettömän kaunissilmäinen Tuutikki - ikään kuin mitään tulehdusta ei koskaan olisi ollutkaan! ^_^
Ja Norjan maisemat. Voi kauhistus, miten voikaan vuosi toisensa jälkeen haltioitua ihan samasta asiasta uudelleen ja uudelleen!
Muuten, olen pari asiaa huomannut muista pyrriblogeista jo aiemmin. Yksi: monesti näille joutuu jotenkin huomauttamaan, että olet vasta ihmisestä seuraava, etkä tee päätöksiä minun puolestani. Kaksi: ahneus voi aiheuttaa jopa hankalia tilanteita. Mitä olen oppinut lukemastani? En mitään. :p Minä hämmästelen ahneutta ja mietin kurinpalautusta ja korvien kaivamista esille myös silloin, kun pitää tehdä jotain vasten tahtoaan (siis Muksiksen ;) ).
(Mut on se silti kamalan hauska eläin.)
* Todennäköisesti Tuutikin silmää/-iä ei enää lähdetä leikkaamaan. Sokeaa koiraa en tieten tahtoen tee, missään tapauksessa, se on mummokoiraksi niin kovin aktiivinen etten voisi kuvitella poistavani sen silmiä. Linssiluksaatioleikkauksen jälkeinen toipumisaika taas on niin pitkä, että pitää miettiä mitä vanhan koiran laittaa enää kestämään. Voihan olla, että lasiaisvuoto ei miksikään tuosta enää muutu, toivotaan niin! Mutta parempi tietää mitä tekee sitten jos linssi irtoaa ja päätösten kanssa on kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti