Muksiksen ekat päivät kotona.

Sorry, nothing in English! Just some puppytalk. 

Noniin, useampi päivä pennullista elämää takana. Koitan muistaa kirjailla ylös kaikenmoisia huomioita: niistä on kuitenkin hyötyäkin jatkossa.

Ensiksi pitää sanoa, että myöhempi luovutusikä on vaikuttanut ainoastaan hyvältä asialta ainakin tähän asti. Muksishan oli jo yhdeksänviikkoinen kun sen hain. Mitään negatiivista pennun iässä ei ole ollut huomattavissa, sen sijaan positiivista paljon. Toki ensisijainen asia myöhemmässä luovutusiässä on hyvä kasvattaja, joka kävi pentujen kanssa monenmoisissa paikoissa autoajeluilta agihallille, jälkiruutujakin Muksis oli ehtinyt tehdä siellä. Jos kasvattaja ei tekisi pennun kanssa paljon ennen omaan kotiin lähtöä, ei tokikaan voisi myöhempää luovutusikää ajatellakaan. Mutta tämän kanssa on ollut hyvä juttu!

Ensitapaaminen.

Liekö pennun perusolemus, kasvattajan erinomainen sosiaalistaminen jo "kotikotona" vai mikä, mutta tämä neiti oli helpoin kaikista minulle tulleista pennuista kotimatkalla. Muksis sammui kuin saunalyhty boksiin, ja jossain vaiheessa huomasin sen heränneen - touhuili mokoma omiaan ihan rauhassa siellä. Kotimatkalla eka pysähdys oli aika jännä, kun olimme ison tien vieressä huoltoasemalla, mutta yhtään kertaa ei tullut paniikkia. Toisella pysähdyksellä sisällä haukkuvat koirat jännittivät, mutta niistä toivuttua elämä oli taas aivan kivaa. (Ukkonenkin ehti jyristä, ei ongelmia.) Olimme matkan varrella yötäkin, ja uudessa paikassa likka paineli häntä pystyssä pitkin pihaa (ja sisätiloja). Rau on ollut koko ajan mainio, sen elämäntehtävä on selvästikin olla pennulle hyvä isosisko. Eka yö sujui autuaallisen unisena, kertaakaan pentu ei inunut mitään. Seuraavana päivänä Muksis matkusti aivan rauhassa kotiin saakka. Aivan ihanaa saada pentu, joka on noin hyvä automatkustaja!

Kotimatkan yöpymispaikassa.

Rohkeus onkin yksi ehdottoman hyvä piirre tässä lapsukaisessa. Kaikkea tutkitaan, tunkeudutaan jokaiseen pieneen koloon ja kiipeillään kiville ja no, kaikkialle minne kiipeillä voi. Muksis on hortonomi, saa olla jatkuvasti nappaamassa kaikenmoisia juttuja suusta ja kova on yritys kaivautua kiinaan... Se on aivan mahtavan sinnikäs pentu. Kun kerran nostat pois tekemästä jotain, aivan varmasti koittaa toisen kerran - ja kolmannen. Ruokahalu pennulla on hyvä, aamuruuan kanssa pitää hetki heräillä ennen kuin maistuu mutta kaikki menee alas. Muksis on pääosin nappulalla, mutta saa aina välillä raakaruokaakin, johon oli kotikotonaan kasvattajalla tottunut. Muksiksella on hirveän hyvä kontakti, se saattaa istahtaa alas ja ihmetellä emäntää kesken leikkienkin. Paimenkoiran kanssa nyt ei ole mikään ihme moinen, eikä se, ettei luoksetulossa ole ongelmia ollut... Ja voi että mie olen onnellinen, että mulle näyttäis tulleen suhteellisen voimakasluonteinen ja ei turhan ohjaajapehmeä koira! Onnellinen asia.

Kaverukset.

Ainoat jännät asiat ovat olleet kotimatkan pysähdyksen koiranhaukku ja muovisen jalkapallon potkimisääni. Koiranhaukut eivät enää kiinnosta tippaakaan (niitä kuuluu jatkuvasti jostain), ja uusi lempilelu, Raun jälkeen, on iso muovipullo jonka ääni on aikalailla samanlainen kuin jalkapallossa, joka ei luonnollisestikaan enää pelota.

Raun kanssa tosiaan menee loistavasti. Tuutikille taasen pentua ei ole olemassa. Osasyynsä tälle on Tikin valeraskaudella, joka on pahimmillaan. Onneksi minulla on niin hyvä tilanne, että voin vähitellen vaan saada Tuutikin tajuamaan, että tuo ei lähde mihinkään, pakko ei ole pitää koiria samoissa tiloissa.

Pieni agikoiran alku. :)

Tähän mennessä olemme tutustuneet agilitykenttään, metsään ja rannalla käyneet ihmettelemässä Ounasjoen aaltoja. Tarkoituksella tutustumiset uusiin paikkoihin on tehty ilman Rauta, ja hyvin reippaasti toi otus on kaikkialla ollut. Tällä viikolla ohjelmassa agilitytreenit ;) , penturyhmässä pyörähtäminen ja kisoissakin. Kaupungillakin taidamme pyörähtää jonakin päivänä.

Aini. Ollaan me jotain opeteltukin. Osaa jo odottaa ruokaa. Olla yksin tai kaksin Raun kanssa sievästi. Luopua makupalasta. Ja lupaan aloitella sen kanssa jälkeäkin, joka blogiin kirjoitettakoon niin saan aikaiseksi. Ehkä myös se sai agikentällä pari makupalaa kierrettyään ekan keppivälin. Mut mie en kiirehdi pentujen kanssa, saa kasvaa tuossa pääosin hyväksi laumanjäseneksi, siinä sivussa teemme kaikenmoista temppuopettelua.

Aini. Ettei menis ihan hehkuttamiseksi. Ehkä mie joku päivä totun vielä noihin luppakorviin. ;)

Vielä yksi muoks. Se Ei Ole Leonberginkoira!